Tervetuloa nelososan pariin. Ennen kuin alatte lukea, pahoittelen erivärisiä seiniä ja kaukaa otettuja kuvia. Sanon senkin, että tässä osassa kirjoitan Lunan näkökulmasta, enkä yleisesti ottaen niinkuin kolmessa viime osassa. Kertokaa kumpi tyyli on parempi! Niin, ja osa saattaa vähän tökkiä, kun inhoan raskausaikaa!

Tässä yks aamu mä olin syömässä muroja. Kaapo oli töissä ja mä olin siis yksin kotona. Murot oli ihan hyvii, mut kun mä olin syöny, mulle tuli outo tunne.

Mä pomppasin ylös. Mahassa kiersi oudosti ja oksetti. Me Sim-Naiset lehdessä kyl luki eilen, et aamupahoinvoinnit tarkoittaa raskautta, mut eihän se sitä voinu olla, ei vielä...

Mä heitin kaulahuivin äkkiä pois, ettei se tahriintuis, ja juoksin oksentamaan. Nyt mä tiesin, et olihan mun pakko olla raskaana... Oltiinhan me Kaapon kanssa hääyö vietetty pelehtimällä, mut se vaan tuntu niin epätodelliselta. Mähän olin vast vähän yli kakskytä.

Kaapo tuli kotiin, enkä mä ehtiny sanoo sille mitään, kun se meni soittaan jollekkin.

Kohta meille tuli joku poliisin näkönen nainen ja mä pelästyin kauheesti. Kaapohan oli muutenkin töissä rikollisuusuralla... Ei, se on kuitenkin mun oma. Mä en anna kenenkään viedä sitä, mä ajattelin. Mut se nainen vaan kätteli Kaapoo ja sanoi jotain. Mä en kuullu, mitä se sano, koska mietin kaikkee mahdollista, miks se olis tullu meille. Mä pelkäsin kuitenkin pahinta.

Kohta mä helpotuin ihan kauheesti. Kaapo meni ulos ja toi sisään koiranpennun. Siis koiranpennun vuoksi mä olin pelänny niin paljon... Just. Mut söpö Suski kuitenkin oli, siis toi meidän koira. Mä sain päättää sen nimen ja siitä tuli Suski, mun yhen bestiksen mukaan. Tai ei se enää mun bestis oo, oli joskus yläasteella. Nyt se asuu jossain ulkomailla. Suskin rodusta en oo varma, oikeestaan se on kai sekarotunen. Meinaan Kaapo haki sen löytöeläintalosta mulle. Tajuutteko, mulle! Mä rakastan sitä jo muutenkin.

Me vietettiin koko päivä Suskin kaa ja esiteltiin sille meidän koti. Mut kun mä menin viemään roskia, mun maha yhtäkkiä pullahti. Ei se sattunu, mut alko tuntuu siltä, niinku mun vatsassa olis jotain. Ja niin siellä oliki, ihan varmasti. Mä aloin jo miettiä sille nimeä. Tyttö siitä tulis, mä olin varma siitä. Mun tyttö.

Mä menin viemään huivin pois ja huusin samalla Kaapolle: - Kulta hei, mä oon muuten raskaana! Kaapo oli just istumassa lukemaan hyvää kirjaa, Ilkka Simeksen uusinta jännäriä. - Jaa, että sillain sit. Kukas on isä? Kaapo kysyi vähän tyhmänä. - Arvaa kolme kertaa, mä sanoin. - Eli mä. Kiva juttu, vastas Kaapo ja alkoi lukee kirjaansa.

Mulla alkoi olla koko ajan kauhee nälkä. Oikeesti, mun päivärytmi oli: syö - nuku - käy vessassa - syö - syö lisää ja niin edelleen. Välillä oli kipujaki, mut ei hirveen kovia.

Yhen kerran, kun mä olin menossa just syömään, mun maha pullahti toisen kerran. Nyt se on jo tulossa, mä ajattelin onnellisena.

Sit mä menin nukkumaan ja näin ihanaa unta. Siinä unessa mä ja Kaapo ei oltu viel naimisissa, mut Kaapo kosi mua. Mä tietty suostuin, ja sit se anto mulle tosi ihanan timanttisormuksen, joka oli ainaki miljoonan arvonen.

Sit seuraavana aamuna, kun mä olin taas syöny, Kaapo tuli hieroon mun massua ja jutteleen vaaville. - Ootko sä jo päättäny nimen sille? mä kysyin. - En. Eiks sun se pitäis päättää, kun oot äiti? Kaapo vastas. - Okei, mä keksin jotain. - Ai niin kulta, mut erotettiin töistä, Kaapo sano. - Aijaa. Miks? - No kun salakuljettajia on liikaa ja niin monet on jääny kiinni, Kaapo selitti. - No hyvä, mä jo pelkäsin, et sut ois saatu kiinni, mä sanoin ja siihen se meidän syvällinen keskustelu päättykin.

Mä menin maalaamaan jotain outoo. Siis tein vaan kuvioita, enimmäkseen sydämii siin tais olla. Yhtäkkiä mun pyjaman housut oli ihan märät, samoin kuin lattia. Mä ihmettelin vähän aikaa, mitä tapahtu, kunnes se alko.

Nimittäin synnytys. Mua sattu ihan hirveesti ja huusin varmaan aika kovaa. Huusin mä Kaapookin, mut se mies oli taas jossain ihmeen paikassa. (Olisko vessassa?)

Yhtäkkiä se oli ohi ja mun käsillä makas pikkunen neiti, Nicole Scotia.

Kaapo tuli onnitteleen mua. Mä olin tosi onnellinen, mut seuraavaks mä aloin ajatella yhtä toista asiaa: rahaa. Miten meillä riittäis rahat Suskin, Nicolen ja meidän ittemme ruokiin, tavaroihin ja vaatteisiin? Mä kysyinkin sitä Kaapolta ja se häippäs heti jonnekkin ulos.

Mä katoin ikkunasta. Siellä mun rakas olikin. Se veivas jotain ihme vipua, ja kohta mulle selviskin, mikä se oli. Meinaan rahanväärennöskone. Tarvittiinhan me lisää rahaa, ja tosta koneesta me sitä saatais.

Siinä sit oli sekin osa. Riittävätkö rahat? Entä miten Nicolelle käy? Miten Kaapolla ja Lunalla riittää aikaa Nicolen lisäksi Suskille?